Uuno Epsanjassa

Oli synkkä ja myrskyinen yö…tai oikeastaan se alkoi aamulla. Tultiin pintaan aamusukellukselta, joka oli ollut varsin menestyksekäs noiden Thresher Sharkien suhteen. (siitä on oikein videokin…vähän suttuinen, mutta kyllä siitä selvän saa) Vajaassa tunnissa aamuinen kaunis auringonpaiste oli muuttunut, sanotaanko varsin navakaksi tuuleksi ja sateeksi. Sinänsä siinä ei ollut mitään ihmeellistä…täälläpäin kun sääolot vaihtelevat kuin allekirjoittaneen mielialat joskus. Tällä kertaa sääherra löi kuitenkin matalapaineen osalta sellaiset pohjat, että sitä tuskin pystyn alittamaan. Herra Sään serotoniinitasot olivat vaarallisen  alhaiset. Sitähän siis pystyy tarkkailemaan esim. ilmapuntarilla. Vaikken mikään herran suurin ystävä olekaan, suosittelen hänelle lämpimästi ammattiauttajan apua ja jonkinlaista mielialalääkitystä noiden näyttöjen perusteella. Tai jos joku tietää jonkun sen kaverin tai on sitä itse, menkää nyt hemmetissä juttelemaan sen kanssa jostain. Ainakin Suomessa herra Säällä on paljon ystäviä ja tuttavia. Luulisin niin, koska hänestä puhutaan yleisesti aika paljon ja telkkarissakin on oikein erikoisohjelmat ja kaikkea. Älkää nyt hitto jättäkö miestä yksin, ettei se pian mene ja tee itselleen jotain…Siinä veneessä istuskellessani tuli aika avuton olo, kun tuuli yltyi myrskyksi ja sade vaakasuoraksi. “Aallot on jossain kuuskytmetrii korkeat…” tietää kertoa Pelle Miljoona. No ihan noihin lukemiin ei päästy, mutta oli kuulemma ollut varsin miehekäs merenkäynti maan koillisosassa, johon myrsky iski koko voimallaan. Kuoliko kukaan…mene ja tiedä. Romua oli meressä myrskyn jälkeen jonkin verran, joten epäilisin, että jokunen kalastaja ainakin on matkalleen jäänyt. Harmikseni luulen, ettei joukossa ollut yhtään kiinalaista. Niillä on niin isot alukset ja verkot, ettei niitä mikään myrsky upota saatana,  toisin kuin näillä paikallisilla, jotka koittavat vain jotenkin tulla toimeen ja elättää perheensä. Enpä ole moista ennen kokenut…merellä ei nähnyt 50 metriä pidemmälle ja venekuskikin joutui  turvautumaan gps:ään, että löydettiin takaisin saarelle. Tätä jatkui muutaman päivän ajan. Saari oli täysin eristyksissä, eikä ollut puhettakaan, että olisi voinut lähteä sukeltamaan. Netti ei toiminut, eikä puhelimetkaan. Käveleminenkin oli toisinaan varsin työlästä, puhumattakaan että olisi pystynyt pitämään silmiä auki, ellei olisi käyttänyt sukellusmaskia. Kattopeltejä, oksia ja muuta irtaimistoa oli liikkeellä myös siinä määrin, että pysyttelin sisällä käytännössä koko ajan. Onneksi sähköt oli päällä suurimman osan aikaa ja koneella leffoja…Olenkohan ikinä puhunut näin pitkään säästä? Ei ainakaan just nyt tule mieleen. Nyt kuitenkin paistaa taas aurinko ja on hiton kuuma…

Pari viikkoa sitten täällä oli iso fiesta, mikä tarkoitti että paikalliset heiluivat pari päivää aika sihuleissa ympäriinsä. Itsellä jäi työkiireiden takia (olinkin just todella stressaantunut kun jouduin sukeltamaan useita kertoja päivässä) juhliminen oikeastaan kokonaan väliin, ellei sitten lasketa illallista paikallisen perheen ja niiden sukulaisten kanssa. Koska vain osa porukasta puhui englantia ja nekin sanotaanko korkeintaan välttävästi, ja oma cebuanantaitoni riittää juuri ja juuri tervehdyksiin ja kiitoksiin, illalliskeskustelu oli hyvinkin Kaurismäkimäistä. Minua se ei suuremmin haitannut…oikeastaan päinvastoin. Nyt saatoin keskittyä paremmin nielemiseen, tarjolla kun ei ollut perunamuusia ja lihapullia tai makaronilaatikkoa, vaan tietysti paikallisia herkkuja. Filippiiniläinen keittiö ei todellakaan tarjoa mitään kulinaristista nautiintoa, kuten monet muut Aasian maat, vaan omaa oikeastaan hyvinkin pitkälle samanlaiset peruselementit härmäläisen keittiön kanssa. Eli ruoka on suhteellisen mautonta ja yksinkertaista. Riisi on oikeastaan ainoa “vihannes”, vähän niinkuin perunat meillä. Erityistä keskittymistä nielemiseen vaati omassa musteessaan keitetty mustekala. Ja kananmunat, joissa on puoliksi kehittynyt poikanen sisällä. Ne olivat kuitenkin jo päässeet loppumaan. “Voi harmin paikka sentään” - totesin ja samalla kiitin onneani, jonka olin jo luullut n.34 vuoden odotuksen jälkeen kääntyneen vihdoin minulle suotuisaksi. Mutta kuinka väärässä sitä taas olinkaan… siitä lisää vähän myöhemmin. Kaikkea pitää kokeilla kahdesti. Ensin ihan kokeilumielessä vaan ja sitten pitää tietysti antaa vielä toinenkin mahdollisuus. Kohteliaana miehenä otin tietysti vastaan mitä tarjottiin ja kiittelin kovasti vieraanvaraisuudesta, samalla isäntäväkeä toppuutellen, että “kiitos vaan, mutta olen jo ihan täynnä. Ja että pitäähän sitä ruokaa muillekin jättää…onneksi ei ollut niitä munia tai suolakurkkuja.

Siinä sitä siis istuttiin enemmän tai vähemmän tuppisuina ja juotiin Tanduayta ja olutta. Minä tietysti vaan parit, kun oli aamulla herätys klo.4. Tietystikään en voinut kieltäytyä kutsusta kun koko jengi jatkoi siitä katsomaan ja kuuntelemaan paikallista laulukilpailua, jossa palkintona oli matka paikallisen Idolsin tai vastaavan alkukarsintoihin! Huikeeta!  Tunnelmakin olisi ollut katossa, jos sellainen olisi ollut. Katto siis. Aivan yhtä huikeita eivät kuitenkaan olleet kilpailijat. (yritin ottaa vähän videotakin yhdestä vara-rihannasta, joka siis oli n.30 mies, mutta oli kuulemma kuvauskielto näissä karkeloissa) A-ha. Ei sillä ettäkö se taso päätä huimaisi härmässäkään, mutta silti…miksei vanhemmat kerro lapsilleen, että ehkä ei kannata ihan koko tulevaisuuttaan pelkän musiikkiuran varaan laskea, vaikka lahjakas olisikin. Ja nykyäänhän kaikki ovat. Lahjakkaita ja erikoisia…tavallisia ihmisiä ei ole olemassakaan. 3 kilpailijaa lauloi vielä saman laulunkin…beibibeibi-uuuu-uuu-jotain. Vittuminätapansenjustinbieberin.com. Aika kova on tämänkin: Kuinkamontapalaasaippuaasaajonbonjovista.com. Olenhan vissiin jo aiemminkin todennut että jos joillain ihmisillä voi mitenkään olla paskempi musamaku kuin suomalaisilla, niin kyllä se on näillä täällä Filippiineillä. Mutta sanottakoon se nyt vielä kertaalleen. Välillä sitä melkein tulee ikävä Radio Novaa, Lauri Tähkää, Anna Apröötä ja Therasmusta. Minullehan kehittyi muutama vuosi sitten Koh Lipellä Thaimaassa vieraillessani pahalaatuinen reggae-angsti. Tulen vieläkin vihaiseksi kun kuulen “buffalo soldierin” tai “no woman no cryn”. Keppihipeiltäkin katkon kepit, jos tapaan Suomessa. Täällä niitä ei ole näkynyt. Nyt se on levinnyt myös radio ja mtv-poppiin, joihin pystyin aiemmin suhtautumaan täysin väliinpitämättömästi. Enhän minä varmaan ole oikein kohderyhmääkään. Onneksi löytyy kovalevyltä Slayeria….god hates us all!

Tekisi mieleni kirjoittaa enemmän sukeltamisesta, mutta luulenpa että tämän blogin viihdearvo kärsisi.(sikäli kun sitä on koskaan ollutkaan) Pakko on kuitenkin vähän hehkuttaa, Sitähän minä täällä kuitenkin pääasiassa teen. Kaikenlaisia asiakkaita ja oppilaita on mahtunut mukaan, pääasiassa varsin mukavia tyyppejä, joista suurin osa suhteellisen hyviä sukeltajiakin. Mutta eihän niistä riitä mitään kerrottavaksi. Erikoistapaukset muistaa kyllä pitempäänkin. Niinkuin esim. Team Korea. Meillä Evolutionissa on ollut  tapana nimetä tällaiset erikoisryhmät. On ollut team china, team taiwan, team singapore ja team finland, eli -ahma, mutta tämä korealainen parivaljakko vetää kyllä pohjat. Kirjaimellisesti. Jos minulla olisi ollut videokamera, olisin kuvannut opetusvideon asioista, mitä EI tule tehdä sukeltaessa. Nyt kun asiaa tarkemmin muistelen, ei heti tule mieleen yhtään asiaa, joka olisi vaatinut lavastamista. Esim. jäljellä olevan ilman määrä…sanomattakin lienee selvää, ettei sitä kannata päästää loppumaan, ellei sitten satu olemaan sukua Kevin Costnerille…sillähän todistettavasti on kidukset. Tai ettei kannata koskea esim. Sea urchineihin(KVG) hahahaa! Tuliko pipi? Muista eläimistä puhumattakaan. Seuraavalla kerralla oppaana ei vaan ehkä olekaan sellaista tyyppiä, joka estää koskemasta myrkyllisiin eliöihin, tarjoilee ilmaa kun se on päässyt taas epähuomiossa loppumaan (kun tuli taas valehdeltua sen määrää kysyttäessä) tai joka ei suutu, vaikka sen päälle jyrätään kuin syöksypommittaja kameran kanssa ja käytetään sen päätä pehmusteena kun muuten on niin ikäväntuntuista rysähtää korallien päälle. Tapahtuneen jälkeen kyselinkin veneessä, että mitenkäs sitä näin pääsikään käymään? -Ai mitä käymään? Minäkö muka? Mikä Stone fish?(KVG) Ilma loppu? -Ei se haittaa, minulla on vaimo sitä varten…Tavallaan hellyyttävän jurpoja kummatkin. Todella mukavia ihmisiä pinnalla, mutta todellisia mr.Hydejä pinnan alla. Näistä eri teameistä ja yksittäisistä erikoistapauksista voisi kirjoittaa vaikka miten, mutta koska en halua kuormittaa internetiä enempää, jätän sen hamaan tulevaisuuteen. Ehkä kirjoitan joskus jonkinlaisen netti- tai muun julkaisun aiheesta, kunhan kokemuksia kertyy tarpeeksi…

Nyt kuitenkin oli tullut aika heittää hyvästit Malapascualle. Viimeisenä iltana tietysti piti vetää oikein kunnon kännit, että pystyi tippa linssissä hyvästelemää Mattin ja Daven ja muun Evolutionin henkilökunnan ja ennenkaikkea, että olisi kivempi matkustaa helteessä kun on kunnon kankkunen…En tiedä oliko kyseessä jonkinlainen viesti ylemmältä taholta, vai oliko kysymyksessä vain huono tuuri…(nyt viittaan aiemmin mainitsemaani harhaluuloon, että onnen tuuli olisi vihdoin kääntynyt myötäiseksi) Kasautuipa siinä taas pari vastoinkäymistä, jotka olivat jättää minut tänne. Ensinnäkin…luottokortti ei toimi, vaikka olen maksanut kaikki laskut. Helvetin helvetti…juuri tällaista en osannut enää tässä vaiheessa reissua odottaa. Lisäksi venekyyti pois saarelta lähti ennen aikojaan, eli jouduin odottamaan toista tuntia seuraavaa. lienee muuten ainutkertainen tapahtuma näillä leveysasteilla, että joku on ajoissa tai tässä tapauksessa etuajassa) No eisiinä vielä mitään, mutta kun vihdoin pääsin matkaan, hajosi veneestä moottori keskelle merta. Siinä sitä sitten avuttomana kelluttiin toista tuntia, ennenkuin saatiin toinen vene hinaamaan meidät Mayan satamaan, josta siis lähtee bussit Cebu cityyn. Sanomattakin lienee selvää, ettei aikataulut oikein täsmänneet ja seuraava bussi lähti vasta reilun tunnin kuluttua…ja sehän on aivan liian myöhään se. No jouduin siis turvautumaan taksiin. (niitäkään ei Mayassa ole kuin muutama, joten oli siinä vähän kaikenlaista säätöä, ennenkuin päästiin matkaan. Tosin matka katksei n.10km jälkeen, kun taksin moottorista nousi savu. Ei jumalauta. Ei voi olla totta. Minähän en ehdi kohta enää lentokentälle. No ei siinä mitään….taksikuski soitti jollekin kollegalleen, joka lupasi poimia minut kyytiin siitä tienvarresta. Reilun 45 minuutin odottelun jälkeen paikalle pysähtyikin oikein mukavannäköinen minibussi, jossa oli matkustajana 2 kiinalaista. Hyvähyvä. Eipähän tarvitse maksaa yksin koko matkaa. Paitsi että ne hiton kinuskit ei suostuneet ottamaan minua kyytiin. Olivat kuulemma maksaneet yksityisyydestä ja 6 hengen pikkubussi oli tietysti aivan liian ahdas meille kolmelle. Siis jumalauta mitä porukkaa. Mulla meni hermot aivan totaalisesti (eka kerta koko reissulla). MIkä vittu niitä saatanan kinkkejä oikein riivaa? En ole koskaan tavannut yhtä itsekeskeisiä ja kusipäisiä ihmisiä, kuin nämä kaukoidän ryssät. Toivotin niille kaikkea mahdollista pahaa tulevaisuudessa ja jäin tienvarteen kököttämään, sanotaanko suhteellisen neuvottomana. Ei tällaista tuuria oikeastaan ole edes Aku Ankalla. Aloin jo luopua toivosta ehtiä koneeseen ajoissa ja aloinkin miettiä, että joskohan sitä vaan kylmästi palaisi Malapascualle ja kattelisi sitä lähtöä sitten joskus myöhemmin…Sanoin taksikuskille, joka siis tässä vaiheessa yritti korjata rikkoontunutta moottoria, että “jos sulla on yhtään tuttavaa puhelimen päässä, joka pystyisi mua tässä tilanteessa jeesaamaan, olisin kovin kiitollinen” No siinä se soitteli muutamat puhelut ja saatiinhan se taksikin vihdoin ja viimein paikalle. Siitä sitten renkaat vinkuen kohti Cebun lentokenttää ja Manilaa…

Manilasta sen verran, että isohan se on. Metro Manilassa asuu n.30 miljoonaa ihmistä ja julkisen liikenteen loistaessa poissaolollaan (paria metroreittiä ja bussia lukuunottamatta) voinette kuvitella, että liikenne oli varsin vilkas ja paikka paikoin kaoottinen. Mutta niinhän se täälläpäin on vähän joka puolella. Niinä parina päivänä, jotka Manilassa oleskelin, vietin lähinnä burger kingissä, pizza hutissa ja elokuvateatterissa.(Älkää hemmetissä menkö katsomaan Pirates of Caribbean 4:sta. Oli ihan saatanan huono.) Shoppailua ja iltaelämää en juurikaan päässyt testaamaan akuutin rahapulan (kiitos osuuspannkki! kiitos luottokunta!) takia. Eli jäi Cuccit sun muut ostamatta. Tälläkin kertaa. Parissa baarissa kuitenkin kävin. Niin vähissä rahat ei kuitenkaan olleet onneksi. Näin äkkiseltään voisin todeta, että varsin mukava meininki. Paikalliset dokaa aika paljon…ja niin minäkin joskus

Nyt istuskelen täällä Manilan lentokentällä ja odottelen koneen lähtöä. Varsin haikeat tunnelmat, kun tässä käy läpi kaikkia tapahtumia ja ihmisiä, joihin matkan aikana tutustui. Onhan sitä tietysti kiva tulla takaisin Suomeenkin. Siellähän on jo kesäkin ja kaikkea. Allekirjoittanut kiittää ja kumartaa ja palkitsee itsensä oluella tästäkin blogikirjoituksesta….

Mistähän sitä aloittaisi? On tässä nyt vaan ollut kaikenlaista ajanvietettä siinämäärin, etten ole liiemmin viimeaikoina ehtinyt mitään kirjoittaa. Postikortitkin lojuu vielä tossa pöydällä ties kuinka monetta viikkoa. No toisaalta sama kai se niiden korttien kannalta on, ei ne täältä saarelta kuitenkaan minnekään lähde…postipalvelut kun ovat täälläpäin suunnilleen yhtä vieras käsite, kuin demokratia Venäjällä. Se siis on olemassa, mutta kukaan vaan ei oikein tiedä missä se on ja miten se toimii…Saattaa siis käydä niin, että joudun tuomaan kortit perille itse, siis jos jään loppuajaksi tänne. En ole ollut laiska tai saamaton, en vaan pysty keskittymään kahteen asiaan yhtäaikaa…mies kun kerran olen. Viimeviikkoina kun on ollut hieman tuota opiskeluhommaa Instructor-kurssin muodossa. Purkkaa pystyn jauhamaan samaan aikaan kyllä, mutta suunnilleen kaikki muu vaati yli-inhimillisiä ponnisteluja. Opiskelu vei minulta kolme viikkoa aikaa, ilman että edes huomasin päivien vaihtumista. Mutta siitä kerron vähän myöhemmin.

Minä todella viihdyn täällä. Filippiinit on kaunis maa, jossa on rumia kaupunkeja ja erittäin ystävällisiä ihmisiä. Ei siksi, että olen ulkomaalainen ja heidän silmissään varsin varakas, vaan aidosti mukavia ja iloisia. Olen asunut täällä kylässä jo jonkin aikaa paikalliselta perheeltä vuokraamassani huoneessa, kaukana hotelleista ja rantamökeistä. (välimatkat täällä saarella tosin eivät ole kovinkaan pitkät) Niillä on sellainen pikku kauppa heti siinä mun oven ulkopuolella, josta saa vähän kaikenlaista pikkutavaraa ja ruokaa. Tosin mulla ei ole jääkaappia, joten elintarvikeostokseni yleensä rajoittuvat veteen, hedelmiin ja perunalastuihin ja joskus paikallisen rommiin, Tanduayhin. Täällä ei asu muita länsimaalaisia tällä hetkellä, joten voinen sanoa että asun hyvinkin autenttisessa paikallisessa ympäristössä  sillä erotuksella, että mulla on sisällä oma vessa ja suihku, josta tosin tulee vain kylmää vettä ja niin pienellä paineella, että olen siirtynyt käyttämään ämpäriä ja kauhaa. Vaikka täällä tosiaan ei ole pitkä matka mihinkään olen oppinut, että aikaa kannattaa silti varata riittävästi, vähän niinkuin ruuhka-aikaan stadissa. Paikallisten kanssa kun joutuu päivittämään päivän kuulumisia tämän tästä. Pahin ruuhka täällä on iltapäivällä/alkuillasta. Aamulla jos on liikkellä tarpeeksi aikaisin ja reittivalinta osuu kohdalleen, pystyy välttämään pahimmat pullonkaulat. Joskus tosin juuttuu paikoilleen, niinkuin kehä 1:llä Leppävaaran kohdalla. (en tiedä, joko ovat saaneet tietyöt siellä valmiiksi? Jos ovat, vertaukseni lienee varsin ontuva) Jos olin täällä suosittu  henkilö taannoin tulehtuneine jalkoineni, niin nyt tilanne on vieläkin “pahempi”. Erehdyin tässä taannoin antamaan flunssalääkkeitä vuokraemäntäni Teresan pojalle Jamesille, kun tämä pyöri tuskissaan korkeassa kuumeessa. Muutama pussi Finrexiniä ja kuussataset buranat päälle ja a-vot, kaveri oli terve kuin pukki parin päivän kuluttua. Saattanette kuvitella kuinka nopeasti sana leviää tällaisessa parin tuhannen ihmisen pikkuyhteisössä.(paikalliset ottavat perusflunssankin aika vakavasti…tavallaan sen ymmärtää. Ei näillä kaikilla ole varaa ostaa lääkkeitä tai mennä lääkäriin.) Tähän kun lisätään vielä lääkkeet, jotka toin naapurin muksulle vieraillessani lääkärissä taannoin ja auttaessani samaisen perheen isäntää kattopeltien (2kpl.) kanssa, minua on kohdeltu kuin miespuolista äiti-Teresaa. En minä oikeasti NIIN hyvä ihminen ole…ihan tavallinen paskiainenhan minä vaan. Tai niin yritin heille vakuutella. Eivät uskoneet. Iltapäiväruuhkat…Kehä 1 tai Teresan kaupan kulma…ihan sama asia, tosin toisessa menee hermot ja toisessa tulee helposti känniin ja polttaa itsensä iltapäiväauringossa. Josta tulikin mieleeni eräs hassu tilanne tässä jokin aika sitten. Täällähän on hyvinkin selkeästi ilmaistu opastein, että speedot jalassa tai pelkissä bikineissä keikistely kylässä on enemmän kuin paheksuttavaa. Kiitos. Rantsussa ne on tietty ihan ookoo, varsinkin jos speedoista tykkää, mutta ei missään tapauksessa kylässä. Se kyllä lukee ihan Lonely Planetia ja internetiä myöten, joita luullakseni suurin osa käyttää apuvälineinä nykyään suunnitellessaan omatoimimatkaa. Olenkin muutaman kerran kohteliaasti muistuttanut asiasta niitä harvoja turisteja, jotka tänne kylään saakka eksyvät. Paikalliset eivät tietenkään asiaan kehtaa puuttua, mutta katsovat kyllä ERITTÄIN paheksuvasti. Yhtä paheksuvia katseita saa osakseen varmasti myös Mannerheimintiellä kesällä, jos kulkee pelkissä uikkareissa. Tiedän…niitäkin tapauksia on. Jokatapauksessa eräänä päivänä kylän laitamilla vastaani käveli pari ruotsalaista, sanotaanko varsin hyvin muodostunutta neiti-ihmistä hyvinkin ruotsalaistyylisiin pikku naruihin sonnustautuneina. Tervehdin sanoen, että ehkä ei kannata kävellä pitemmälle ennenkuin laittaa pikku paitulia tai kietaisuhametta päälle, ellei sitten tietoisesti halua loukata paikallista kulttuuria ja ihmisiä. Ihan vaan heidän parastaan ajattelin. Neidit siinä katsoivat mua suut auki ja tissit törröllään ja totesivat halveksuen: “You fucking queer!” Minä siihen että “A-ha, niinpä niin…niinpähän minä sitten taidan olla juu…neidit on vaan hyvät ja tekee niinkuin parhaimmaksi näkee.” Sommar är en kort, sanoisi tähän Tomas Ledin. “Jag mår illa”, Magnus Ugla ja “Raswaa koneeseen”, Mustajärven Pate

Joskus sitä miettii, missä menee raja lähimmäisistä huolehtimisen ja kyttäämisen välillä? Täällä se raja on veteen piirretty viiva. Minuahan ei sinänsä haittaa mitä minusta puhutaan, oli se sitten hyvää tai pahaa. (Toivottavasti suurimmiltaosin hyvää kuitenkin) Joskus vaan ihmetyttää, että mistä ne ihmiset siinä kaupan nurkalla aina voi tietää missä olen ollut ja mihin aikaan, mitä näin sukelluksella tai milloin join enemmän kuin 2 olutta? Ja mitä join, jos en olutta? Ne hitto tietävät mun päivän ohjelmankin ennenkuin olen ehtinyt edes hyvät huomenet toivottaa. Jos olisin yhtään vainoharhaisempi kuin olen, saattaisin helposti luulla että minua tarkkaillaan. Tai että joku tai jotkut kyläläisistä pystyvät lukemaan ajatukseni. Kerrankin yhden Videoke-illan (sama kun karaoke, mutta jostain syystä kutsuvat sitä täällä tuolla termillä…ja ottavat homman aika tosissaan nämä ihmiset täällä) tiesivät  kertoa minulle jokaisen laulamani kappaleen nimen(2kpl.) ja myöskin pistemäärän, jonka se kone antaa jokaisen laulusuorituksen jälkeen. Ja  mielipiteensä, että on kuulemma oikein hauska kuunnella, kun Lassii, niinkuin ne minua täällä kutsuvat, laulaa Billy Idolia Cebuanan kielellä.(kerran pikku hiprakassa porukan painostamana) Siksi olenkin ajatellut hankkia varmuuden vuoksi rullan foliota, ihan vaan siksi, että jos sitä joskus haluaa hieman yksityisyyttä, voi sitten taiteilla itselleen foliohatun. Turvalliseksi sitä täällä olonsa kuitenkin tuntee…niinkuin eräänäkin aamuna kun heräsin joskus ennen klo.6:tta, kun oveani taottiin ja erotin Teresan äänen, joka kovasti kiihtyneenä minulta tivasi, että olenko kunnossa?, onko kaikki hyvin?…minulla on avain…avaan oven.” Hetkinenhetkinen…ihan pikku hetki vaan, laitan vain ensin hieman vaatetta päälle.” Avasin oven ja hittolainen: Siinä oli naapuri, jos toinenkin…suunnilleen 20-30 tyyppiä monttu auki tuijottamassa, joillain joku leukku tai joku kepakko kädessään, kun meikäläinen siinä unenpöpperössä rapsuttelee napanöyhtää ja koittaa vakuutella, että “juujuu, kyllä mulla kaikki ihan hyvin on tässänäin, kiitoksia vaan kysymästä…ai niin, mistäs nyt oikein olikaan kysymys?” -Ai minäkö huutanut apua? Siis mitä? Naisen äänellä englanniksi? Tsjaaa…no tuota…hetkinen…voisikohan nyt joku kertoa minullekin, ja mielellään ihan yksistään eikä kaikki yhtäaikaa, että mistä tässä nyt oikein on kysymys? Homman nimihän nyt oli siis se, että joku naapuri oli mukamas kuullut mun huoneesta avunhuutoja ja olivat siinä sitten päättääneet tulla oikein porukalla katsomaan, että mikähän se olikaan se homman nimi. Jouduin vakuuttelemaan ja rauhoittelemaan ihmisiä siinä hetken. Kiittelin tietysti huomaavaisuudesta siitä, kuinka he olivat näinkin aikaisin kaikki jaksaneet tulla katsomaan, josko Lassii tarvitsisi vaikka apua. Juttelin asiasta myöhemmin Teresan kanssa ja olimme yksissämielin vakuuttuneita siitä, että ehkäpä se naapurin isäntä oli Tanduay-päissään tai muissa sihuleissaan kuullut ihan omiaan.

Vittuminätapansenjustinbieberin!!! Jos siis sattuu kohdalle, en paina jarrua…Muutenhan korvani ovat tulleet enemmän tai vähemmän immuuneiksi Lady Gagalle ja Justin Piipereille ja muille, mitä ne nyt täällä soittaakaan joka paikassa koko ajan…paitsi jokaviikkoisen fiestan aikaan, joka siis tarkoittaa käytännössä diskoa tossa n. 60m. päässä olevalla koripallokentällä. Voin vakuuttaa, että nukkuminen on noina iltoina hankalahkoa. Miksikö en sitten itse mene mukaan lystinpitoon? Olenhan minä mennytkin…monta kertaa, mutta kun tuossa oli noita lukuhommia ja aikamoinen stressi, kun joka aamuksi oli jonkinlainen presentaatio valmisteltava, niin eipä sitä oikein muuta tullut tehtyä kuin luettua, luettua, luettua ja luettua. Muutenkin alkoi olla hermot aika kireellä, kun en ollut päässyt sukeltamaan kunnolla moneen viikkoon. Niitä matalan veden harjoituksia, kun en henkilökohtaisesti laske sukelluksiksi vaikka siinä pää pinnan alla ollaankin ja yritetään hengittää vettä mahdollisimman vähän.

Niin sitten vielä tähän loppuun hieman tarinaa Instructor-kurssista…Kaikessa yksinkertaisuudessaan siinä harjoitellaan vähän kaikenlaista opettamista, tietysti lähinnä sukellukseen liittyen, erilaisiin pattitilanteisiin varautumista ja niistä selviytymistä. Niin ja tietysti kaikki mahdollinen teoria, mikä vain pienimmässäkään määrin liittyy veteen ja siellä olemiseen. Nuo teoriat tietysti olin opiskellut jo kertaalleen, kun suoritin Dive masteria viimevuonna. Mutta niinkuin monen muunkin asian kanssa, ellei opittuja asioita tai termejä käytä, ne pikkuhiljaa pyyhkiytyvät kovalevyltä…jotain dataa tietysti saa pelastettua, jos jotain tietokoneista ymmärtää…minä en ymmärrä. Paitsi sukellustietokoneista. Muutenhan mulla on mäkki, joten ei mun niin tarvitsekaan. Mun tapauksessa epäilen, että henkilökohtaiseen kovalevyni oli saastuttanut joku troijalainen tai vastaava, koska jouduin hyvinkin pitkälle opiskelemaan kaiken alusta. Tai no ehkä nyt en ihan kaikkea, mutta suuren osan kuitenkin. Sitten tietysti muutaman viikon intensiivisen opiskelun jälkeen oli vuorossa loppukoe. 2 suhteellisen hektistä päivää, joiden puitteissa jouduin jälleen kerran matkustamaan Cebu cityyn. Otin oikein pyykitkin mukaan, siellä kun on halvempi pesettää ne. Vaan kuinkas kävikään? Paskat minä mitään pesuloita tai mitään muutakaan ehtinyt katsella…pyykit sai siinä ilmaisen matkan kaupunkiin ja takaisin tänne Malapascualle. Matkailu avartaa, sanotaan. Loppukokeissa ei juurikaan virheille ole sijaa, eikä ne muutenkaan todellakaan mitään halvinta lystiä ole, joten voinette kuvitella, että paineet olivat aika kovat. Mutta mikäs siinä, jos kaiken osaa…tai niin yritin itselleni tolkuttaa. Ja osasinhan minä. Ei ne loppujenlopuksi mitkään niin vaikeat olleetkaan. Tai kai ne oli, koska 2 tyyppiä reputti. Tavallaan kävi heitä hieman sääliksi, mutta minkäs teet? Kannattaa ehkä treenata vähän paremmin seuraavalla kerralla. En halua hirveästi vertailla omaa suoritustani muihin, mutta varsinkin ensimmäisiä skillsejä tehdessä, vierähti vähintään Euroopan kokoinen kivi sydämmeltäni. Eihän mulla tässä seurassa ole mitään hätää…todellakaan. Sen jälkeen suurin huolenaiheeni olikin lähinnä, kuinka onnistuisin pitämään leppoisaa tunnelmaa yllä mustan huumorin keinoin, ketään loukkaamatta. Osittain onnistuin, osittain ehkä en ihan niin hyvin Ihmeen huumorintajutonta jengiä…Ehkä niitä vaan jännitti, tai sitten ne ei olleet tottuneet vitseihin, joissa joku kuolee tai joissa seikkailee suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen.

Nytpä tässä siis vaan odottelen sähköpostia, että voisin aloittaa opettajan hommat…Olen tässä pari päivää sukellellut ihan muuten vaan, ilman työvelviotteita, ihan vaan palauttaakseni mieleen, minkä takia täällä ylipäätään olen ja minkä takia rakastan sukeltamista niin paljon. Alku on ollut ainakin lupaava: 5 sukellusta, 4 thersher sharkia, 1 Blue ring octopus, Frog fish, 13 Devil rayta ja vaikka mitä muuta…mm.1 jättikokoinen (n.2m) Banded sea krait, josta meinasi tulla viimeinen lajissaan, jonka näen. Se kun oli muutaman minusta riippumattoman tekijän jälkeen kovasti sitä mieltä, että Lassii on kaiken pahan alku ja juuri ja siitä pitää nyt päästä eroon. Eräs toinen sukeltaja melkein potkaisi sitä vahingossa, vaikka kuinka yritin näyttää, että älä nyt helvetissä ainakaan lähemmäksi mene. Minulle ei vittuilla. (käärme siis…minullehan taas voi vittuilla ihan vapaasti, en välitä.) En ole koskaan nähnyt, enkä kuullut että ne yleensäkään käyvät kenenkään kimppuun…no oppia ikä kaikki. Että mitäpäs mulle tänne muuta? Paljonkin…mutta siinä noi tärkeimmät. Nyt palkitsen itseni taas oluella.

Voi tätä työttömän arkea…joutuu pakon edessä vaan chillaamaan. Kamala ihmiskohtalo. On viimeaikoina päivittäiset sukellukset ja ruokailut juomineen vieneet mukamas aikaa siinä määrin, ettei ole joutanut kirjoitella tänne mitään. Ei sillä etteikö mitään olisi tapahtunut. Onhan sitä kaikenlaista, kuten esim. tänään paistoi aurinko ja satoi. Tai että eilen söin kasvisburgerin ja join parit kaljat päälle. Kiirettä pitelee siis Jotain duuniakin vissiin ois tarjolla tossa tulevina päivinä…on saarella luvassa kiireiset ajat (kai). Pikku lisätienesti ei tiettävästi Lasaruksen tiliä tai rahapussia vielä varsinaisesti täytä, joten kaikki pätkätyötkin ottanen ilomielin vastaan. Toisaalta sitä pitäis alkaa myös jotenkin orientoitua opiskeluun. Päätin nimittäin tuossa männä päivänä, että taidanpa kouluttautua sukellusopettajaksi. Tai niinkuin “piireissä”  tituleerataan: OWSI:ksi. Odotettavissa siis itkua ja hammasten kiristystä noiden teorioiden osalta.(mut hei, mähän osaankin jo kaikki…niinpä vissiin!) Joka tapauksessa eteenpäin uralla, niinkuin se kuuluisa mummo lumessa. EIkä ne teoriatkaan mua oikeastaan pelota sen kummemmin. Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kaarnaa lainaten: “Mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa!”) Ja jos hommat menee jostain syystä ns. vituilleen, ainahan sitä voi tehdä “Lehdot” tai jäädä Riitaojamaisesti metsään piileskelemään:) Man Made Forestiin…siitäpä tulikin mieleeni, että tässä vaiheessa lienee syytä kertoa muutamalla sanalla viimeviikkojen tapahtumista.

Kun olin saanut ne viisumijutut sun muut hoidettua ja koukattua Heinin ja Lauran messiin Cebu citystä, suuntasimme takaisin Malapascualle pariksi päiväksi.(Mikä siis tässä tapauksessa tarkoitti noin kahta viikkoa) Sen jälkeen suuntasimme kohti Boholia, tarkemmin Panglao-nimistä saarta. Ei liene mikään yllätys, että matkustuspäivänä satoi kaatamalla. MIkä siis tarkoitti, että joka ikinen vaate, kirja, läppäri, asiakirja ym. olivat jotakuinkin uittokunnossa. Ja ettei allekirjoittanutta päästettäisi liian helpolla, bussin tavaratilan lattiassa oli reikä, eli kaikki tavarat olivat lisäksi kauttaaltaan mudan peitossa…ihanaa. Samaa ei liene ajatellut taksikuski, jonka puhtaanvalkoisen auton kyytiin hyppäsimme heti Cebu cityyn päästyämme. Jotenkin kävi kaveria sääliksi kun sen auton sisustus sai hieman lisäväriä. Mutta kuka helvetti ylipäätään sisustaa auton tavaratilan valkoisella kankaalla? Xibit? West coast customs? Jäin oikeastaan kaipaamaan vain monitoria, josta olisi voinut katsoa Xibitin musiikkivideoita. Satamaan kuitenkin päästiin ja sadekin taisi hekeksi tauota. Parin tunnin lauttamatkan jälkeen saavuttiin Tagbilaraniin ja siitä taksilla Panglaolle Alona beachille. Totutusti tässä vaiheessa jokainen voi taas ihan itse googlesta tarkistaa mainitsemieni paikkojen sijainnin ja infrastruktuurin.

Panglaossa oli turistimeininki. Sitä ei välttämättä google kerro. Ei se tosin mikään Patong beach tai Torremolinos ole, mutta Malapascuan rauhalliseen ja maanläheiseen meininkiin tottuneena ehkä liian monta isomahaista saksalaista ja brittiä. Ei sillä, ettäkö minulla olisi mitään hieman kookkampia ihmisiä vastaan…no ymmärtänette mitä tarkoitan. Sukellusten puolesta Panglaosta ei ole mitään pahaa sanottavaa, muutakuin että oikeastaan jokainen sukellus oli pelkkää wallia, mikä saattaa pitemmän päälle käydä hieman tylsäksi. Näkyvyydet ja näkymät olivat oikein hyvät, eikä ollut kovin pahoja virtauksiakaan. Sormiasteikolla ehkä 1.(tarkoittaa siis kuinka monella sormella täytyy pitää kiinni kalliosta pysyäkseen paikallaan) Varsinkin Balicasagin edustalla oli hienot dyykit. Kilpikonnia, isoja kalaparvia, merievosia sun muita. Isot kalat lostivat poissaolollaan, ellei paria Napoleon wrassea lasketa. Tosin siinä meitin shopilla eräällä lapinpolttajalla kävi ihan mieletön tuuri: n.10-metrinen valashai yhtenä päivänä ja seuraavana joku sunnilleen samankokoinen valas. Merkistä en kielimuurin, tai ehkä paremminkin suomalaisten ja saksalaisten välisistä kulttuurieroista johtuen saanut selvää, mutta epäilisin jonkintyyppistä lahtivalasta. Kehotin kaveria lottoamaan. Ei tajunnut vinkkiä. Ei kuulemma lottoa. A-ha. Yritin vain olla ystävällinen ja saada aikaan jonkinlaista sosiaalista kanssakäymistä. Juu ei se mitään, entschuldigung vaan, eipä mullakaan ois kyllä mitään asiaa ollut.

Tormättiin siellä Panglaossa sattumalta Patrickiin, erääseen oikein mukavaan kanadalaiseen heppuun, jonka kanssa oli tullut sukellettua muutamat kerrat aiemmin Malapascualla. Myöhemmin tapasimme vielä Samon ja Natashan, slovenialaisen pariskunnan, jotka olivat tuttuja samoista merkeistä. On se maailma jotenkin pieni. Täälläkin noita saaria on noin 1000 kertaa enemmän kuin veljeksiä Jukolassa ja silti törmää samoihin naamoihin…Tässä tapauksessa ihan hyvässä kuitenkin. Yllättävän jälleennäkemisen kunniaksi illallistimme kimpassa. Illan kruunasi kuitenkin happy hour erässä rantabaarissa…Rommikola 25 pesoa, eli n.40 centiä. Eli halvenpaa kuin saippua. Joo tiedän…kyllä sitä saippuaa varmaan saa halvemmallakin jostain Liiteristä tai äässistä. (Oli pakko kirjoittaa tämäkin, koska tiedän että ainakin muutamaa henkilöä jotka tätä luultavasti lukevat, saattaa ärsyttää moinen  epäkorrektiivisuus ja liioittelu.) No joka tapauksessa hyvät juomingit ja vielä paremmat olot seuraavana päivänä, joka menikin suurimmilta osin autossa istuessa. Vuokrattiin porukalla sellainen pikkubussi kuskilla ja lähdettiin kiertelemään Boholin saarta. Oikeastaan suunnitelmissa oli vain käydä Chokolate hillsseillä, San Fransiscossa, Los Angelesissa sekä Buenos Airesissa, joita muten löytyi saarelta kaksin kappalein. Mutta selaillessani saaren opasvihkosta silmiini sattui kaikkien turistinähtäävyyksien äiti: Man Made Forest!!!. Jumalaare, sinnehän oli päästävä heti. Harvoin sitä nyt istutettua metsää pääsee näkemään ja vielä ihan tien vieressä! Edes autosta ei tarvinnut nousta! Siinä se oli vaarallisen vihreänä ja huojuvana: Man Made Forest! Se oli jotenkin niin kertakaikkisen mykistävä kokemus, ettei ne pyöreät Chocolate hillssit tuntuneet enää miltään sen jälkeen. Eikä kuskikaan suostunut enää lähtemään Losiin, eikä Friscoon. Pelkäsi varmaan Cribsejä. Sen verran sanottakoon tyypeille, jotka suunnittelevat Boholin matkaa, että älkää missään nimessä menkö katsomaan Tarsiereja, niitä pieniä söpöjä apinoita joita saarella elelee, millään järjestetyllä matkalla. Ei tule nimittäin ainakaan allekirjoittaneelle hyvä olo nähdä apinoita tai muitakaan eläimiä kahlittuina jaloistaan tai niitä Tarsiereja häkeissä läskien kiinalaiskersojen tökkiessä niitä kännyköillään. Niitä apinoita voi nähdä luonnossakin, kunhan vaan pitää silmät auki.

Viikko Pangaoa riitti allekirjoittaneelle ja olikin taasen aika vaihtaa maisemaa. Suunnitelmien loistaessa poissaolollaan päädyimme Cabilaoon, joka sattui olemaan siinä suhteellisen lähellä. Sukellukset saarella olivat hyvin pitkälle samantylisiä kuin Panglaolla, eli pääsääntöisesti seinämiä. Hienoja koralleja ja paljon kaikkea pientä kivaa. Yhtenä päivänä driftailtiin pitkin seinämää sellaisessa neljän sormen virtauksessa, eli ei toivoakaan että olisi pysynyt paikallaan, vaikka ui  vastavirtaan kuin viimeistä päivää. Olihan siellä myös “Shark point”, joka yhtään enemmän sukellusreissuja tehneelle tarkoittaa paikkaa, jossa näkee juurikin kaikkea muuta, paitsi haita. Tässä tapauksessa muutama vuosi sitten paikka oli tunnettu suurista Hammer head-parvista, mutta eräänä päivänä paikan yli seilasi pari suurta kiinalaistroolaria…se niistä haista. Ei oo, ei tuu. Propsit kiinalaiskalastajille jälleen kerran.

Cabilao oli kummallinen mesta. Saarella oli 3 resorttia ja 2 dive shopia. Arvatahan saattaa, että hinnat olivat sen mukaiset. Halvemmalla pääsee, kun viitsii kävellä n. 30 minuuttia kylään, jossa on pari suurehkoa taloa, joista voi vuokrata huoneen halvalla. Otettiin kuitenkin sellainen family-bungalow kaikilla mukavuuksilla, ihan vaan siitä syystä, että onpahan nyt sellainenkin koettu. Mukavuudet eivät kuitenkaan korkeasta hinnasta huolimatta sisältäneet esim. lämmintä suihkua, jääkaappia, internetiä, televisiota, ilmastointia eikä myöskään sähköä, paitsi iltakuudesta kolmeen aamulla. En missään nimessä ole niin mukavuudenhaluinen, että normaalissa tapauksessa tällaisesta viitsisin edes mainita, mutta niillä hinnoilla kyllä pitäisi saada ruokakin valmiiksi pureskeltuna suuhun. Mutta niinhän se menee, että eihän se ole tyhmä joka pyytää…En myöskään tiennyt, että Saksalla olisi enää nykyään siirtomaita. Varsinkaan täälläpäin. Mutta edustaessamme paikallisväestön kanssa ainoaa ei-saksalaista ihmisryhmää, aloin väkisinkin kyseenalaistaa historiantuntemukseni. Jotenkin absurdi fiilis. Pieni saari keskellä ei mitään ja kaikki turistit keski-iän jo ylittäneitä tai ylittämäisillään olevia saksalaisia, joka tarkoiti tietysti ihania yhteisiä illanviettoja kielitaitoisten ja tunnetusti eipä juurikaan sisäänpäinlämpenevien entisten aseveljien kanssa. Ruokalistatkin olivat Saksaksi. Illallisella (joka sisältyi hintaan) tarjoiltiin mm. hapankaalia. Vittu…jos minä haluan viettää aikaa saksalaisten herkkujen parissa koreajännitys-saksaa puhuen, matkustan mitä luultavimmin siinä tapauksessa Saksaan. Toisaalta onhan sitä jossain Kanariallakin suomalainen ostoskeskus, josta saa hookoonplöötä, ruisleipää ja salmiakkia. Ja sitten voi illalla mennä suomalaiseen baariin laulamaan karaokea ja jos oikein tuuri käy, saattaa siellä vielä esiintyä Reetukin tai Nykäsen Matti.

Hetkittäin tuli sellainen Fränti-Vahanen-olo, vaikka Jolon saari onkin suhteellisen kaukana. Cabilaosta kun pääsee mantereelle, tai siis Cebun saarelle kaksi kertaa viikossa. Onneksi kävi päivämäärät yksiin, eikä tarvinnut jäädä  sinne pitemmäksi aikaa. Kelitkin oli aika kurjat. Ja vaikkei saarella Abu Sayaaf-sissejä ollutkaan, oli siellä aika monta “robottia”.

La Nina puskee välilillä sateita tännepäin niin maan perkeleesti. Eihän se oikeastaan muuten haittaa, mutta mikään ei kuiva ja sukellusten jälkeen on ihan jäässä, vaikka lämpötila on silti reilusti yli Suomen hellerajan. Matkustuspäivänä ei kuitenkaan satanut, vaan paistoi sitäkin kuumemmin. Sitä kun on tottunut yli 35 asteen lämpötiloihin, tuntuu 26 kylmältä ja sitä alkaa kaivella jo hupparia esiin.  Mutta nytpä minä taidan kaivella hieman kuvetta ja ottaa virkistävän drinkin palkinnoksi tästä blogikirjoituksesta.

No nythän tässä on sattunut vähän kaikenlaista viimeaikoina. Pääasiassa kuitenkin varsin mukavia hetkiä olen päässyt tallentamaan päänsisäiseen muistojen kirjaan. Jaa-a…mistähän sitä oikein aloittaisi? Varmaan helpoiten pääsee liikkeelle siitä hemmetin tulehduksesta, mikä vaivasi tuossa joku aika sitten. Siinähän nyt kävi niin, ettei niistä Malapascuan antibiooteista ollut oikein muuhun, kuin vatsantäytteeksi. Tai no…toinen jalka parani jotakuinkin kokonaan, mutta toinen meni vaan pahemmaksi, lopulta siinä määrin ettei kävelystä oikein meinannut tulla mitään. Sellaista miinaan astuneen burmalaisen riisinpoimijan vaivalloista vaappumista. (miltä se nyt sitten näyttääkään) No jos etuvarvas on luumun kokoinen ja värinen, ja jalkapöytäkin hieman turpeahko, ei se kuulkaa niin helppoa ole…lääkärille siis.

Malapascuallahan ei tietenkään omaa lääkäriasemaa ole, joten piti lähteä Cebun saarelle (onneksi ei sentään Cebu cityyn asti) mikähän sen paikan nimi nyt olikaan…Daanbantayan vissiin. Siellä on sellainen pieni sairaalantapainen, kutsuttakoon sitä nyt sitten lääkäriasemaksi. En tiedä…tuli jotenkin huono fiilis siinä odotushuoneessa kun ottivat mut siitä jonon ohi luultavasti vain ja ainoastaan sen takia, että olen ulkomaalainen. Siinä taisi vastaanottovirkailijalla kiilua silmissä isot vakuutusrahat, tai no siis rahat yleensäkin, jos nyt ihan oikein hänen katseestaan näin. Jotain pesoja siellä näytti pyörivän, tai sitten ne pyöri ihan muuten vaan…toisin sanoen ei katsoneet silmät ihan samaan kohteeseen, vaan hyvinkin pitkälle eri ilmansuuntiin. Kieltäydyin useamman kerran menemästä lääkärin pakeille, yrittäen selittää että tässähän on muutama muukin apua tarvitseva tyyppi ennen minua. Olivat sanalla sanoen hieman kummissaan ja pyörittelivät päitään ja se yksi tietysti niitä silmiään. (hitto, miten rumasti sanottu! Eihän se Lauritähkäkään mitään valmistusvirheelleen mahda.) No mitäpä tässä nyt sen kummemmin lääkäristä sanomaan…sain hyvät lääkkeet niin tulehdukseen kuin myös kipuun ja särkyyn.

Seuraavat päivät vietinkin sitten hyvin pitkälle omassa huoneessani kirjoja lukien ja leffoja katsellen. Mitä nyt pakolliset syömiset pakottivat välillä hieman ulkoilemaan. Minusta tuli hetkessä kylän julkkis. Tai ehkä paremminkin voisi sanoa, että varpaanihan siinä eniten sai paistatella framilla. Nimittäin aina kun lähdin kävelemään (edelleen siis siihen riisinpoimjatyyliin), ihmiset pysähtyivät tuijottamaan ja kyselemään vointia. Vielä pitkään paranemisen jälkeenkin ne katsoivat aina ensimmäisenä jalkaani, ennenkuin kohottivat katseensa ja toivottivat hyvät huomenet, päivät tai illat. Tuntui hetken, että minä ja minun varpaani olemme universumin keskipiste. ( Kanye West-tyylistä vaatimatomuutta )

Universumin keskipisteenä oloni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä tapahtui siinä eräänä iltana sellainen tapahtuma, että naapuriperheen parikymppinen tytär synnytti. Yleensähän tällaista tavataan juhlia iloisena perhetapahtumana, muttei tällä kertaa…nämä ihmiset kun ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa lähteä sairaalaan tai edes lääkäriasemalle synnyttämään, vaan se hoidetaan lähes poikkeuksetta kotona. Perinteiseen malliin…kuumaa vettä ja puhtaahkoja pyyhkeitä ja sitä rataa. Nyt kuitenkin kävi niin, että synnytys ei sujunutkaan ongelmitta ja tyttö kuoli verenvuotoon veneessä matkalla lääkäriasemalle. Kuten kuvitella saattaa, seuraavana päivänä oli kylässä liikkeellä hieman vakavamman näköistä jengiä kuin yleensä. Se kun on vain muutaman tuhannen pikku yhteisö, niin kaikki tuntevat enemmän tai vähemmän toisensa ja näinollen tapahtuma kosketti varmasti suurinta osaa kyläläisistä. Teresan (vuokranantajani jolla on sellainen pikku kauppa siinä keskellä kylää) mukaan tämänkalataiset tapahtumat eivät kuitenkan ole näillä kulmilla kovinkaan epätavallista. En tiedä…tuli siinä sellainen olo, että olisinkohan voinut tehdä jotain asian välttämiseksi…en tiedä…enpä kai. Ellen sitten olisi ryhtynyt miljonäriksi ja perustanut sairaalaa saarelle rahoillani…Iloinen asia kuitenkin on, että lapsi on terve ja voi kuulemma oikein hyvin!

Se mun vuokraama huone sijaitsee n.100 metrin päässä kylän koripallokentästä, jossa siis tuli kertaalleen pelattuakin. Lupasin jo parille paikalliselle tutulleni Alexille ja Rhumille, että ensiviikolla voisi kokeilla taas, miten meikäläisen pelikunto on siinä makoillessa kohonnut. Samalla kentällä järjestetään joka viikonloppu fiesta, eli bailut, eli dise, jossa tuli kertaalleen käytyäkin telomassa kintut ja keräämässä hyvät naurut paikallisilta tanssitaitojani esitellessä. (ks.blogin otsikko) Ottaen huomioon musiikin (hirveetä shaissea, josta näköjään kuitenkin voi joku tykätäkin) volyymitason, ei ole ollut vaaraa ettäkö olisi fiestailtoina nukahtanut ns. nukkumaanmenoaikaan. Ei se muuten niin haittaisikaan, mutta jos haluaa lähteä vasara- ja kettuhaiden bongausreissulle, lähtö on yleensä ennen klo 5:ttä. Vedessä kun on hyvä olla juuri auringonnousun aikaan, nämä veitikat kun tuppaavat silloin uimaan syvänteestä (n.300-500m) hieman matalammalle aamutoimilleen. Onhan noita tullut muutama nähtyäkin. Eräänäkin aamuna taisi olla 3 Thresheriä ja 1 hammer head, joista jokainen oli…sanotaanko varsin kunnioutusta herättävän kokoinen. Reilusti yli 2 metriä jokainen. Ja olosuhteet oli helposti parhaimmat, missä olen ikinä sukeltanut. Näkyvyyttä oli todistettavasti ainaki reilut 43m.(se näyttää veneen pohja yllättävän pieneltä noin syvältä katsottuna) Harvoin sitä saa itsensä kiinni sillätavoin hymyilemästä kahvikuppi kädessä auringonnousua katsellessa keskellä merta. Näytin varmaan tosi hölmöltä siinä irvistellessäni, mutta se oli helppo peitellä mukamas merestä peilautuvan auringon aiheuttamaksi. Alkoi melkein ahdistaa, kun ei se hymy tahtonut lähteä pois millään. Todistettavasti vielä vähän painaa päälle talviangsti. Onneksi sain naaman taas peruslukemille seuraavalla sukelluksella. Ei sillä, etteikö se olisi ollut hieno kokemus sekin…seura vaan oli, sanotaanko keskinkertaista heikompaa. 3 venäläistä, joista yksi oli mitä luultavimmin joku armeijan tyyppi, ainakin varusteista ja olemuksesta päätellen. Sitten tietysti sen gorillankokoinen kaveri ja ehkä joskus hehkeämmältäkin näyttänyt Tatjana.(oli ihan siis niminen) Ekalla sukelluksella ne jättäytyivät jostain kumman syystä kokoajan sillätavoin ärsyttävästi  jälkeen, että niitä joutui odottamaan ja kuikuilemaan tuon tuostakin. Ei siinä mitään…mutta kun bongasin white tipin yhdestä luolasta, jossa se oli chillaamassa, eli enemmän tai vähemmän höyhensaarilla, alkoi tämä yksi kaveri tökkiä sitä metallitikulla herättääkseen sen, jotta saisivat parempia kuvia tai jotain. Se haihan tietty säikähti, ui pois paikalta ja tuskinpa enää palaa. Koska paikallinen opas oli jo mennyt menojaan, uin paikalle ja näytin kansainvälisin sukelluskäsimerkein, että “lopeta nyt jumalauta, vitun idiootti!!!” Ja mitä tekikään hän? -Kaivoi veitsen esille, kuin uhkaillakseen minua. Siis voi helevetti…kaikkea sitä kanssa näkeekään. Aikuinen mies ja ihan lättähattujen hommissa. Näytin kansainvälisellä, ei pelkäästään sukelluksilla käytössä olevalla sormimerkillä, mitä mieltä olin asiasta ja kaverista ja uin pois paikalta ja olin kirjaimellisesti törmätä toiseen haihin, joka ilmestyi jostain katsomaan, että mitäs peliä täällä oikein pelataan. Kerroin myöhemmin paikallisille tapauksesta, mutta ei ne tietenkään asialle mitään tehneet…veli venäläinen kun maksaa niille niin hyvin, ettei ne uskalla puuttua rahojen menettämisen pelossa mihinkään. Vitun puukko-iikori. Minähän sain siitä porukasta itselleni varmasti ikuiset vihamiehet, kun haukuin ne ja niiden ylimielisen käytöksen pystyyn pikku päissäni kun olivat lähdössä takaisin Moskovaan lesottamaan. Harvoin sitä on tehnyt niin paljon mieli leikata luolassa jonkun ilmaletku poikki kun silloin aiemmin päivällä…Vittu sukeltakoot vaikka Aral-järvessä, tai kesämökillään Saimaan rannassa. Tai ajelkoot hitto katumaastureillaan pillurallia jäisellä punaisella torilla. Hiihtäisivät vaikka…sehän on niin trendikästäkin nykyään. Ihan mitä vaan, mutta ei näin. Ei näin Andrei.

Noista sukelluksista riittäisi kerrottavaa vaikka millä mitalla vieläkin mutta ottaen huomioon, että reissuni on vasta alkuvaiheessa, en ala niitä tässä sen enempää suomimaan. Mitä luultavimmin sitä on odotettavissa teidän kannalta varmasti kyllästymiseen asti tulevissa päivityksissä. Siirtykäämme siis asioissa eteenpäin, eli visuminuusimisressulle Cebu cityyn, missä vielä tätä kirjoitaessani majailen. Vieressä San Miguel pieneen vitutukseen, joka ei tässä tapauksessa johdu siitä, että matkalla tänne kastuin läpimäräksi ja niin myös kaikki matkatavarat passeineen päivineen. Vettä kun tuli koko päivän aikamoisella volyymillä ja kun noissa Rough riderssien busseissa ilmastointi on hoidettu joka toinen ikkuna poistamalla. Ja arvatahan saattaa, missä se mun paikka olikaan. :)  Olivat ensin sitä mieltä, ettei ne voi mulle mitään viisumia antaa, kun passikin on vielä ihan kostea ja ehdottivat, että pitäisi ihan uusi käydä hankkimassa mieluiten ihan koto-Suomesta. Sanoin ettei se nyt oikein passaa sellainen…huono ajankohta ja kaikkea. Jostain kumman syystä rauhallinen selitys ja ehkä pienehkö inttäminenkin tuotti lopulta tulosta ja saan olla täällä taas ainakin huhtikuun 7. päivään asti. Sit on taas sama ruljanssi edessä. Toivottavasti kuivemmalla passilla tällä kertaa. Pienehkö vitutus, joka on jatkunut eilisillasta lähtien, on jo hieman laantunut lähinnä San Miguelien voimalla. Ai mikä se nyt niin voi ottaa pannuun? No minäpä kerron: Koska Malapascualla ei ole automaatteja, pitää rahat nostaa täältä. Kertanoston maksimiraja on 10000 pesoa, eli vajaa 200€ ja päivässä voi nostaa yhteensä 20000 saman pankin automaateista. Koska en tiedä, miten pitkään aiotaan Malapascualla olla Heinin ja Lauran kanssa, jotka ovat siis tätä kirjoittaessani luultavasti jossain Intian tienoilla lentokoneessa matkalla tänne, ajattelin varautua ja nostaa hieman lisää. Illalla täällä kävellessä ei kannata isoja rahoja taskussaan pitää noiden pikku taskuvarkaiden takia, joten päätin ottaa automaatilta, joita ei todellakaan ole ihan joka kadunkulmassa, taksin hotellille. Rahanippu taitettuna etutaskussa tietysti. (Jos joku luulee, että matkalla rahoja kuuluu säilyttää lompakossa ja lompakkoa takataskussa, kannattaa pysytellä ihan kotona vaan…) Taksirahaa kaivaessani en tietenkään huomannut, että se ns. “mafiakäärö” tipahti sinne takapenkille. Huomasin sen vasta muutaman metrin päässä tunkiessani vaihtorahoja taskuun. Ei jumalauta!!! Ja taksihan ehti jo lähteä jatkamaan matkaa, eikä kaupungin kaaoksessa meikäläisen huutelutkaan pitkälle kanna. Sain juuri ja juuri pidettyä auton näköpiirissä ja otin alleni uuden taksin ja sanoin monestakin elokuvasta tutun lauseen: “follow that car, mister!” (Ei ne näyttelijät muuten yhtään ylinäyttele siinä tilanteessa, vaikka se saattaa joskus siltä näyttääkin) Sitten saavuttaessa suureen liikenneympyrään, odotti aukealla toinenkin elokuvista tuttu kohtaus: Kadonneen aarteen metsästäjät, jos joku on nähnyt, niin siinähän ne natsien kätyri-beduiinit tunkevat Indyn tyttöystävän olkiseen pyykkikoriin ja suuntaavat torille, jossa on pari muutakin ihmistä samanlaisten kantamusten kanssa. Elokuvassa Indiana Jones pystyy kuitenkin seuraamaan oikeaa koria, koska sieltä kuuluu heleä naisääni, joka huutaa: “Indyyyy”. No näinhän ei siis tapahtunut oikeassa elämässä. Ei vilkkunut yhdenkään taksin katolla “Lassen rahat”-kylttiä. Sanalla sanoen ihan jonkinverran syletti siinä vaiheessa ja taisin siinä jollekin lapsikerjäläisellekin murahtaa, että painuppa nulikka vittuun siitä ja äkkiä! Nyt ei kuule yhtään jaksa… teki mieli itkeä, mutta en pystynyt. Ainakin kuukauden asumis- ja ruokarahat meni siinä. Onneksi on visa… Hotellin baarissa siinä sitten parin snapsin jälkeen mieli kirkastui jo sen verran, että aloin miettiä, miltähän kuskista mahtaa tuntua, kun se löytää täkäläisen taksikuskin reilusti yli 2 kuukauden liksan autonsa takapenkiltä. Varmasti yhtä juhlaa!!! Saa sen skiditkin vähän ruokaa. Niin tai sitten se pitää pari rokulipäivää ja vie perheensä jonnekin pikku lomalle. Voihan olla että se onkin sellainen hurmuri, että se ottaa ja vie eukkonsa ulos syömään.(enkä nyt tarkoita katua) :). Luultavasti se kuitenkin vaan ryyppää ja pelaa ne rahat. Mikä ei sinänsä ole vaihtoehto huonommasta päästä sekään…Toivottavasti sen rahanipun löysi se kuski, eikä seuraava asiakas joka oli varmasti joku läskimaha-britti tai -jenkki.

Jotenkin alkoi päässä yhtäkkiä soida Popedan Kaasua-kappale. Koti-ikävää? No ei todellakaan. Eipä nyt ihan heti tule kovinkaan montaa asiaa, miksi sitä toivoisi juuri nyt olevansa koti-Suomessa. Eli voisi kai sitä asiat olla huonomminkin, siellähän voisi soida vaikka ihan kuka tahansa Shakira tms. tai ihan mikä tahansa tämän hetken hottisviisu. Niiltä kun ei voinut Cebu cityn baareissa välttyä. Tai jos oikein vielä tarkemmin asiaa ajattelee, voisihan siellä kaikua joku helvetin Sunrise avenue tai Rasmus…tästäkin kokemusta löytyy ja senhän tietää sanomattakin, että se on sitten se päivä vähän niinkuin siinä. Ihan sama, missä on tai mitä tekee…Ehkä se Kaasua jotenkin iskostui mieleen bussimatkalla Cebu citystä Mayalle, josta siis pääsee veneellä Malapascualle. Matkaahan ei sinänsä ole mitenkään hirveästi, alle 200km. Jokainen joka on joskus ruuhka-aikaan matkustanut pääkaupunkiseudun bussiliikenteessä tietää, että keskituntinopeus ei silloin minnekään päätähuimaaviin lukemiin nouse. Jotenkin sitä vaan vielä tässäkin iässä jaksaa yllättyä miten mokomaan matkaan saa kulutettua 4-5 tuntia aikaa. Ei sinänsä, että mulla nyt kiire minnekään olisi, mutta kuitenkin. Sitä kun nyt huomattavissa määrin mielummin viettäisi aikaa vaikka rantsussa lueskellen (vaikken mikään rantaihminen olekaan) kun istua linja-autossa, jollaisia pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä, eikä varsinkaan kaukoliikenteessä ole ollut enää sitten 60-luvun. Mistäkö tiedän, kun en ollut silloin vielä edes syntynytkään? KVG. LOL. (ja muita uusia uuden ja alati kehittyvän puhekielen ilmauksia) ja tietty vielä hymiö perään Kaikenlaisten matkaa hidastavien tekijöiden, kuten tämän ehkä 20km/h köröttelevän paikallisen Pepponen, sekä kotiovelle vietävistä ja haettavista matkustajista huolimatta, suosittelen matkaa ihan kokemusmielessä varauksetta. Mukavat maisemat, sokeriruokopellot ja sanotaanko erittäin kekseliään insinööritaidon näytteet rakeennusarkitehtuurissa tekivät matkasta kyllä kokemisen arvoisen. Sitten kun vielä vetäistään päälle ihan jo ehkä tavaramerkiksi luokiteltavat perushuijausyritykset venekuskeilta, lähinnä siis matkan hintaan liittyen, alkoi allekirjoittaneen suuta kuivata siinä määrin, että heti Malapascualle päästyäni ja majapaikan löydettyäni päätin vetäistä rentouttavat iltapäiväkännit.(suosittelen myös varauksetta)

Ensimmäinen varsinainen päivä Malapascualla (tarkoittaa muuten onnetonta joulua cebuanon kielellä) hujahti lähinnä saareen ja sen tarjoamiin virkistysmahdollisuuksiin tutustumalla. Kävin siinä myös läpi melkein kaikki dive shopitkin ja kyselin oisko töitä löytynyt…suhteellisen laihoin tuloksin. No siihen olin osaltani varautunutkin, kiitos taas interwebin. Täällä kun kaikki divemasterit on paikallisia, ei tällaiselle kalkkilaivan kapteenille välttämättä hommia ihan helpolla liikene. Todettakoon kuitenkin samaan hengenvetoon, että ainakaan ammatti- tai kielitaidon osalta allekirjoittanut tuskin työnhakutilanteessa kakkoseksi jää. En nyt tarkoita tietenkään että paikalliset olisivat ihan paskoja jokainen, hyviäkin siis löytyy, mutta kyllä sitä suurimmalla osalla olisi aika paljon parannettavaa ihan jokaisella osa-aluella, niin sukellukseen liittyvien, kuin myös sosiaalisten taitojen suhteen. Pitää tässä nyt vielä katella ja kysellä, josko sitä jotain ilmaantuisi. Muussa tapauksessa joutunee allekirjoittanut siirtymään muihin maisemiin, mikä ei sinänsä ole laisinkaan huono vaihtoehto sekään. FIlippiineillä kun on 7105 muutakin saarta ja mitä tässä olen muutamien ihmisten kanssa jutellut aiheeseen liittyen, joukossa on monta varteenotettavaa vaihtoehtoa. Sukellusten puolesta Malapascua tarjoaa toinen toistaan hienompia saitteja. Parhaat millä olen tähän saakka sukeltanut. On paljon erilaisia koralleja ja kaloja, hyvät olosuhteet…ei siis mitään hirmuvirtauksia tai kanakeitossa pulikointia. Varsinkin Gato Island on ihan hemmetin siisti paikka. Kuulemma selkeästi paras täälläpäin Filippiinejä. Taisi olla heti ensimmäisenä vai oisko ollut toisena päivänä, kun näin Manta rayn, Bamboo sharkin, pari white tippiä, joista toinen oli ocean- ja toinen reef-mallinen. Jokainen katsokoon googlesta, mitä ovat savoksi oliot nuo jos kiinnostaa. Hammer headit ja paikalliset erikoisuudet Thresher sharkit ovat toistaiseksi vältelleet minua, mutta suunnillen jokainen muu shopin asiakkaista onkin niihin jo törmännyt. Ei tarvinne siis taaskaan lotota tällä viikolla…

Ilta- tai yöelämää täällä ei juurikaan ole gekkoja ja muita tropiikin yöeläjiä lukuunottamatta. Meinasin heti ekana iltana astua käärmeen päälle. Laji jäi arvoitukseksi. Joku musta tai mustahko. Muuten siis aika rauhallista…niin tai olihan täällä tuossa muutama päivä sitten oikein Disco paikallisella koripallokentällä, jossa oltiin edellisennä päivänä pelaamassa paikallisten kanssa. Rahasta tietty. Voitto tuli, tosin siitä ei ole kyllä niinkään kiittäminen allekirjoittanutta. Huono peruskunto, keskinkertaista ehkä hieman heikompi pelisilmä ja siihen päälle vielä aika aneeminen heittokäsi…no onneksi pari paikallista tuttavaa olivat enemmän kiinni pelin hienouksissa ja syvemmässä olemuksessa. Mukavaa kuntoilua kuitenkin, jonka pariin tulee luultavasti palattua kunhan saan taas paikat, tarkemmin sanottuna jalat tai jalan kuntoon. Tuli siellä disessä vedettyä ne perus Uuno-liikkeet ja muut meikäläisen kännibravuurit sellaisella antaumuksella, että jalat oli rakoilla. No ne rakot ja hiertymät sitten tietenkin tulehtui sen verran häjysti, että on lähipäivinä keskityttävä lähinnä antibioottien syöntiin ja kirjan lukuun. Lääkärissä en ole vielä käynyt, sellainen kun on vasta mantereella ja vielä tässä nyt jotenkuten pystyy kävelemäänkin. Kyselin shopilta vähän neuvoja ja sanoivat, että testaa antibiootteja, nimeä en nyt muista, ensin. Täältä kun saa vaikka syanidia apteekista ilman reseptiä, niin kävelin paikalliseen “apteekkin”, näytin koipea ja” nätti tyttö löi pillerit kouraan”, niinkuin Freeman laulussaan laulaa. Sanottakoon nyt kuitenkin, että eivätpä ole meikäläisen jalat näyttäneet koskaan näin erehdyttävästi hobitin jaloilta Eniten harmittaa kun ei pääse veteen, varsinkin kun nyt tätä kirjoittaessani tähän rantsubaariin alkoi valua tyyppejä sukelluksilta. oli kuulemma olleet hienoja ne Thresherit ja Hammer headit. EN usko…

AJattelin aloittaa tämän kirjoittelun tältä Filippiinien reissulta nyt, vaikkei mulla kyllä mitään asiaa olekaan. Mikäpä siihen sopisikaan paremmin, keskinkertaisen henkilön keskinkertaiseen plokiin, kuin hiukan keskinkertaista heikompi otsikko. Sitäpaitsi eikai tätä kukaan lue edes…siitä huolimatta siis kirjoittelen tänne aina kun jaksan tai kun tulee muuten tylsää siinä uskossa, että mulla ois muka jotain kavereita joita mun toilailut maapallon toisella puolella kiinnoistaisi. Että siis ihan kiusaksi vaan ja kuormittaakseni nettiä…

Olen nyt ollut 2 päivää FIlippiineillä, tarkemmin Cebu cityssä. Sen voi jokainen googlettaa ja kattoa kartalta ihan itse. Minä en tänne ala mitään linkkejä laittelemaan, että olisi teilläkin jotain tekemistä ja ettei kaikkea toimitettaisi valmiiksi pureskeltuna suuhun Matka tänne sujui oikeastaan ihan hyvin, mitä nyt jotain pikkujuttuja KLM:n kanssa. Joutui Lasse-Petteri jo kentällä ensimmäisen kerran kaivamaan kuvetta ja maksamaan 55€ ylimääräisestä laukusta. Ei siis kiloista, vaan laukusta. Ylimääräisiä kiloja mulla ei oo kuin muutama,ja nekin vyötäröllä, eikä mtkatavaroissa. Kuulemma on ollut jo sama käytäntö voimassa ties kuinka kauan, muta ainakaan mun lentolipussa, eikä muissa tiedoissa ollut siitä mitään mainintaa. Ihan vinkkinä vaan, jos KLM:llä lennätte, että kannattaa varata kentällä aikaa hieman normaalia enemmän.Sitten itse lentoon: Olivat muodikkaasti myöhässä, niinkuin jokainen itseään kunnioittava eurooppalainen konsanaan. Tällä kertaa myöhästymisen syy oli kapteeninmukaan erittäin huono keli Amsterdamissa. Tai no…huono ja huono…Tavallinen kevättalvipäivä. Puolipilvistä, ei mikään kova tuuli. Ehkä +5 lämmintä. Jos nuo olisivat huonon sään kriteerit Suomessa, eihän Helsinki-Vantaalta päästäisi lentämään kuin joskus loppukeväästä ja kesällä, jos silloinkaan. Tais olla kapu vaan liian sihuleissa…”Ruud…ohjaa sä, mulla on vielä vähän heikko olo ja jotenkin kauhee nälkäkin vielä.” Ruud: “öö..noku minä oon vaan stuertti, enkä oo muutenkaan lentännättänyt kuin leijaa…” Nooo…tässä tapauksessa myöhästyminen ei oikeastaan haitannut allekirjoittanutta juurikaan, koska oli kuitenkin ihan reilusti, muistaakseni 5h vaihtoaikaa Schipolissa. Varsinainen lento Manilaan lähti ihan ajallaan ja siitä nyt ei sen kummempaa kerrottavaa ole. Kaikki pitempiä lentoja joskus lennelleet kyllä tietää…Ensin meinaa nukahtaa, mut ei sitten kuitenkaan, sitten tulee ruoka ja juomat. Eivät muuten tarjoilleet kuin yhden drinkin kerrallaan. Ei siinä muuten mitään, mut joutuivat pörräämään siinä meitin paikan lähiympäristössä tämän tästä. Parit punkut, kaljat, gt:t ja tietysti kaffikonjakit, ei mitään sen kummempaa…Sitten alkaa se vessashöy. Kaikkien pakko päästä samaan aikaan ja sen jälkeen vielä joutuu nousemaan paikalta, kun sen vierustoverin pitää sittenkin vielä käydä pari tippaa puristamassa, ihan varmuuden vuoksi vain. Ja tietysti just kun on itse nukahtanut. Sellaista pilkkimistä se nukkuminen sit oli koko 13 tuntia vai olko se vielä pidenpi…en nyt muista. Leffoja katsoin kai kolme, joista muistan kokonaan vaan 127 tuntia. Ihan hyvä pätkä muuten.

Manilassa odotti se perinteinen lämmin seinämä ulko-ovien avautuessa. Aika lievä kuitenkin…n.29 astetta. Ja savusumu. En jäänyt Manilaa sen kummemmin ihastelemaan tai vihastelemaan, sen aika koittanee hieman myöhemmin tällä matkalla, vaan suuntasin suoraan toiseen terminaaliin ja Cebun koneesen. Matkasta ei sen kummempaa kuin että yläilmoista Filippiinien saaret näytti helvetin hienolta ja että lentoemännät järjesti sellaisen ilmailuaiheisen tietokilpailun, jossa palkintona jotain Cebu Pacificin kamaa. Ihan viittausmeiningillä ja nopein oikeinvastannut voittaa. En voittanut. Eka päivä ja ilta Cebu cityssä meni kävellen ja parit kaljat juoden ja nukkumaankin menin aikaisemmin kuin kertaakaan n.30 vuoteen. Matkaväsymystä vain, ei mitään vakavampaa…Siinä iltapäivällä kävellesäni jouduin myös ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen ryöstöyrityksen kohteeksi: Sellainen 6 hengen lapsijoukko, iältään ihan maksimissaan 6 vuotta bongasi mut tietty jo kaukaa (täällä ei hirveesti länkkäreitä oo näkyny ja nekin, joita näkee on yleensä hieman varttuneenpia ja niillä on paikallinen tyttöystävä) kädet ojossa kerjäämässä, vaikka niiden pitäisi olla koulussa, tai ainakin esikoulussa! Filippiineillä on siis oppivelvollisuus, niinkuin kotona Suomessakin. En tietenkään ollut huomaavinani heitä ja eipä aikaakaan kun niistä muutama roikkui käsissä kiinni ja pikkutyttö kaivoi taskuja ja laukkua. Vaikken mikään vahva olekaan, niitä pentuja oli 2 kummassakin kädessä ja sain nostettua ne ilmaan. Se ehkä kertoo jotain niiden koosta, tai sitten oon vaan yksinkertaisesti VAHVA. Hankala tilanne…muutenhan oisin ärissyt niille ja tuuppinut syrjään, mutta kun ei jotenkin luonto anna periksi kun kyseessä on pienet lapset. Nauratti jo siinä jotenkin koko tilanne…joku vartija ne sitten kävi hätistämässä pois ja muistutti varomaan taskuvarkaita. Sen jälkeen en ookkaan kantanut mukana muutakuin juuri sen veran rahaa, kun luulen tarvitsevani. Tänään näin yhden niistä skideistä ja se mut huomatessaan lähti karkuun…Kuitenkin mitä tarinasta voi oppia…ei kai mitään. Matkalla on syytä muistaa, että harva maa on sellainen  lintukoto kuin koti-Suomi. Niin ja pyöriihän steissillä, kurvissa ja itiksessäkin vähän kaikenlaista sakkia. Muuten ihmiset vaikuttaa ystävällisiltä ja mikä parasta, jokseenkin kaikki puhuu englantia, se kun on täällä yksi valtakielistä, kuten myös filipino ja espanja.

Kaikkihan varmasti tietää ruotsalaiset ja niiden mieltymykset…tapasin tänään paikallisessa pikaruokalassa ruotsalaismiehen, ehkä siinä viisissäkymmenissä olevan, mukavantuntuisen herrasmiehen. Siinä juteltiin kaikenlaista verotuksesta, euroopan talousongelmista ja tietty matkustamisesta. SIinä sitten mestan ulkopuolella se alkoi ihan tosissaan kyselemään mua mukaansa hotellille. Oli kuulemma siisti ja vielä lämmin suihkukin! (se ei täälläpäin ole todellakaan itsestäänselvyys) Yritin siinä kohteliaasti kieltäytyä ja ilmoitin hyvin selkokielellä, etten ole mikään Innon Marko. En harrasta sisustamista. Olen varastomies. Ei se Håkan meinannut millään ymmärtää, että välttämättä kaikki skandinaavit eivät ole samanlaisia. Emme me kaikki mehiläiset olla toisista mehiläisistä niin kiinnostuneita kuin kukista. Että näin täällä. Huomenna Kohti Malapascuaa…senkin sijainnin sun muut voi jokainen katsoa ihan itse internetistä. Se on ihan helppoa. Melkein yhtä helppoa kuin lentojen varaaminen…

Ajattelin että tämä olkoon viimeinen kirjoitelma, ellei nyt sitten täällä Bangkokissa tapahdu jotain mainitsemisen arvoista. Tietysti kun ottaa huomioon sen tosiasian, että meikäläisellä ei ole ihan ehkä paras mahdollinen onni, odotettavissa on siis jotain. Toivottavasti ei. Saavuin viimeyönä joskus 2-maissa tänne wikipedian mukaan ei niin kauniiseen kaupunkiin. Niinkuin kaikki hyvin tiedämme, kauneus on aina katsojan silmässä. Minä kyllä viihdyn täälläkin ihan hyvin. Täällä Khao San Roadin tuntumassa majailen viimeiset pari-kolme päivää. Samalla totuttaen itseäni takaisin sivistyksen pariin. Ajattelin käydä elokuvissa, syödä Pizza Hutissa, käydä katsomassa Muay Thaita, ehkä tehdä jotain ostoksiakin…tosin pankkitili näyttää tyhjentyneen melkein kokonaan, joten joutunen tyytymään t-paitoihin yms. Jos joku haluaa converset tai jotkut vastaavat, laittakoon viestiä mulle nyt. Aidot maksaa n.30€, muut siitä alaspäin.

Täytyy käsi sydämmellä todeta, että viimeiset n.4kk ovat olleet ehkä elämäni parasta aikaa kaikista pikku kommelluksista sun muista huolimatta. Koh Taosta tuli vähän niinkuin toinen koti. Kaikki ihmiset, joiden kanssa opiskelin, tein töitä tai muuten vaan hengasin, olivat ja ovat edelleen todella hienoja ihmisiä. Kun lähdin saarelta, jäin kaipaamaan heistä jokaista. Niitäkin brittejä, joiden puhetta en juurikaan ymmärtänyt. Ihmisten vilpittömyys ja rento suhtautuminen elämään jättivät jäljet myös minuun. Ehkä. Jotenkin kun nyt asiaa ajattelee ja koittaa henkisesti valmistautua kotiinpaluuseen, ei oikein jaksa ottaa stressiä mistään. Ja se jos joku on oudohko tunne.

Sukelluksien puolesta viimeinen kuukausi oli jokseenkin paska. Näkyvyys oli suomen järvien tai itämeren luokkaa, joten eipä siellä oikein mitään nähnyt. Hyvät olosuhteet suunnistusharjoituksiin siis. Viimeiset asiakkaatkin olivat, sanoisinko hieman erikoisia. Sellainen venäläispariskunta. Mies ison gorillan näköinen ja kokoinen ja sen ääntelykin muistutti enemmän viidakon serkkujamme, kuin ihmistä. Tuli vaan siinä mieleen, että ei ehkä kannattais ihan niin päljon niitä hormooneita vedellä, vaikka punttia treenaakin. Se nainenkin muistutti jotenkin etäisesti Virpi Buttia,Gladiaattorit-ohjelman Timanttia, niin juurikin sitä, joka esitteli muutama vuosi sitten tamperelaisessa ravitsemusliikkeessä poikaystävänsä kanssa murhaamansa tyypin päätä putkikassissa. Kun siis vedessä olosuhteet olivat erittäin haastavat, sitä jotenkin ajattelisi, että sitä haluaisi säilyttää näköyhteyden sukelluskavereihinsa, mutta ilmeisesti näin ei venäläinen oppikirja, eikä maalaisjärki opeta. Ne oli ihan saatanan paskoja joka asiassa, valittivat ihan kaikesta. Sehän on minun syytäni, että tuulee ja vedessä on planktonia niin paljon, ettei siellä näe mitään. Yritin siinä parhaani mukaan muistuttaa, että se saattaisi olla ihan fiksua, jos tekisivät edes suunnilleen niinkuin sanon. Jotenkin viimeisellä sukelluksella ajattelin, että kun seuraavan kerran eksyvät, enpä taida enää lähteä etsimään, vaan huuhtoutukoon saatana vaikka Vladivostokiin ihan rauhassa. Eivät huuhtoutuneet, vaan onneksi Virpi Butt sekoili vararegunsa kanssa, joten siltä loppui ilma n. 30 minuutin jälkeen. Sekin oli teitysti minun syytäni. Mikä teitä vaivaa, arvon venäläiset?

Oma viimeinen sukellukseni oli varsin mukava kokemus huonohkosta näkyvyydestä huolimatta. Vuokrattiin muutaman muun DM:n kanssa pitkähäntävene ja käytiin sukeltamassa luolissa. Ihan kivaa muuten, mut puukko jäi sinne jonnekin. Oli muutamat luolat senverran ahtaita, et oli aika hankala ryömiä läpi. Sit oltiin ajoitettu sukellukset niin, että oli haiden ruoka-aika, mutta eihän me mitään nähty. Toisaalta saattoihan niitä olla muutaman metrin päässä useitakin, mut eihän niitä siinä chicken soupissa mitään näe. Sattuihan niitä uskomattoman siistejä sukeluksiakin aika monta saarella ollessani, joten niitä muistellessa…

Kun tässä nyt on siis tullut sairasteltua ja kuumeiltua niinkuin ammattilainen konsanaan(amatöörit sairastaa flunssaa ym.), on ollut enemmän kun aikaa lueskella, katella leffoja, makoilla, chillailla, ottaa iisisti, rauhoittua, ottaa löysin rantein, rentoutua, nukkua, levätä ja vittumitäkaikkiamuitalaiskottelutermejäniitäonkaan! Alkaa pikkuhiljaa lasi ja mitta täyttyä, säkissä tulla pohja vastaan ja tuttuakin tutumpi masennus muistuttaa olemassaolostaan! No onneksi on kokemusta kyseisestä taudista, joten on jotenkin helppo suhtautua kaikkeen, kun tietää että suruksi se kaikki muuttuu. Leuka onkin jo painettu rintaan ja katse suunnattu kohti uusia pettymyksiä.

Eilen olikin oikea juhlapäivä, kun verikokeet näytti että meikäläinen saattaa ihan oikeasti parantua. Tai siis oon parantunut jo! Dengue-Lasarus 0-1!!! Joo tiedän. Vähämaalinen ja pitkäveteinen matsi. Vähän niinkuin Italian ja Kreikan maajoukkueilla. Sellaista keskikentän nyhjäystä, alaspäin syöttelyä ja maalipaikkojen aktiivista tuhrimista ja vapaapotkujen kalastelua. Josta tulikin mieleeni, että tänään alkaa world cup, jota siis on odotettu kuin kuuta nousevaa ja vaihdettu kämppääkin sellaiseen missä on kaapeli tv. Ja kuinka ollakaan, meikäläisen tuuria taas, mulla ei näy ainutakaan urheilukanavaa!!! Voi vittujen kevät! Yli 50 kanavaa, joista 48 Thaiksi dubattuja leffakanavia ja saippuaoopperoita, loput pari kansainvälistä uutiskanavaa ja MTV Asia, joka on vielä paskempi kuin Nordic tai Voice, jos vaan mahdollista! Joutuu siis notkumaan baareissa aamuun asti, jos haluaa nähdä pelejä…Paitsi että lääkärini kielsi minulta sukeltamisen, juomisen, sekä kuntoilun ainakin 5 päiväksi eteenpäin. Vitun dr.NO. Mitä helvettiä minä sitten teen? Ajelen mopolla ympäri saarta päivät pitkät kuin vajaamielinen? Tai kattelen jalkapalloa baarissa jotain hemmetin hedelmäjuomaa särpien? Joo ei tuu onnistumaan! Kyllä ne on ihan jostain muista kulttuureista ne tyypit, jotka hengaa baareissa pelkän veden ja hyvän fiiliksen voimalla! Ja jos joku nyt ajattelee, että voinhan minä hengata rannalla ja nauttia auringosta, niin menköön nurkkaan häpeämään. Minä VIHAAN auringonottoa! Minä haluan sukeltamaan ja baariin! Minä haluan jalkapalloa, hittolainen! Minä olen KYLLÄSTYNYT leffoihin ja kirjoihin ainakin joksikin aikaa! Ajattelinkin huomenna käväistä lääkärillä ja ihan ilmoitusluontoisesti todeta, että se on muuten Lasarus joka lähteepi nyt sukeltamaan. Ja saattaapi myös olla, että myöhemmin samainen Lasarus ottaa pari oluttakin! Ja alati kasvavalla todennäköisyydellä Lasarus tekee saman uudelleen seuraavana päivänä.

Kyllä se nyt vaikuttaisi olevan niin, että Zlatan on Zlatan ja Lasarus on Lasarus! Ja Espanja maailmanmestari. Ja Messi kisojen paras pelaaja! Ja Koh Tao tylsä paikka sairastaa! Ja Jay Z masentavin ja monilahjattomin artisti heti Kanye Westin, Beyoncen, Leona Lewisin ja Pussycat Dollsien  jälkeen! Ja että on lottovoitto olla syntymättä! Ja että ainoa asia, jota ystävien lisäksi suomesta kaipaan, on angsti! Että semmosta tännepäin. Ei muutakuin häntää koipien väliin ja korvaa luimuun, sekä katse turvallisesti alas varpaisiin!!!

Viimepäivinä ei ole sattunut mitään ihmeellistä. Töitä siis välillä…vois olla tietty enemmänkin, mut onpahan nyt edes jotain. Siihenhän meidät suomalaiset on opetettu: pitäis vain olla tyytyväinen siihen mitä on ja kellä onni on, se onnen kätkeköön… vai miten se nyt meni? Sitä on alkanut väistämättäkin välillä ihmetellä ja tavallaan odottaakin, että milloinhan se meikäläisen kuuluisa paskaakin paskempi tuuri kääntyy…Oikeastaan minulla ei olisi mitään sitä vastaan, jos vaikka jo tänään. jepjep…

Tai jos tarkemmin ajatellaan, eihän mulla mikään paska tuuri ole ollut viimeaikoina, olen vaan telonut itteäni, hävinnyt varmaakin varmemman vedonlyönnin, sairastunut jne… Mulla on nyt sitten Thaimaantuliaisina ainakin pakoputken kuva pohkeessa. Juu…ihan oikea polttotatuointi! Tätä kirjoittaessa tunnen syvää myötätuntoa lihakarjaa kohtaan. Se kirpaisee aika tavalla, kun pakoputki polttaa ihon pois…no onneksi ei tullut isompaa, kuin tollainen tulitikkuaskin kokoinen läntti. Menin sitten lyömään vetoa, niinkuin paikallisillakin tapana on, Muay Thai ottelussa. Oli muuten varsin viihdyttävät iltamat, jos siis kamppailu-urheilusta pitää. No jokatapauksessa…se matsi, mitä minä veikkasin, piti olla ihan läpihuutojuttu. Toisella kaverilla voittoja yli 50, eikä yhtään tappiota, toisella statsit suunnilleen päinvastoin. No kuinka ollakaan, viimeisessä erässä se altavastaaja-kaveri sai jollain ihme filungilla sellaisen potkucombon sisään, ettei sellaisia näe edes elokuvissa…ja se toinen kaveri keräilee varmaan vieläkin itseään kehän ulkopuolella. No en nyt onneksi paljoa hävinnyt, mutta kuitenkin…

Niin ja sitten vielä tämä hiton dengue-kuume. Kattokaa itse googlesta, en jaksa selittää tarkemmin…on vieläkin n.5 päivän jälkeen niin heikko olo, ettei jaksa juuri muutakuin lääkärissä käydä verikokeissa päivittäin ja juoda…Voin käsi sydämellä vakuuttaa kaikille, että on ollut ihan selkeästi KOVIN kuume, mitä ikinä oon osannut kuvitellakaan. Vois periaatteessa siis loppuakin jo. Sinänsä dengueseen sairastuminen ei vaadi mitään hirveän huonoa tuuria, eli siis luultavasti joku toinenkin kärvistelee taudin kourissa juurikin nyt. Huonoa tuuria mulla oli töiden suhteen…Täällä on siis edelleen hiljaista ja duunit on kiven alla. No kuinka ollakaan, mulle tarjottiin loppuajaksi töitä juurikin sinä päivänä, kun sairastuin. Yritä siinä sitten vakuutella, että kyllä minä tästä parin päivän päästä taas tolpillani olen…kun ei siihen usko itsekään. Eli voinenkin onnitella jotain toista työpaikan johdosta ja palata takaisin sängynpohjalle hikoilemaan…

Mua on alkanut tylsistyttää tämä loputon auringonpaiste ja joutenolo. Jopa niissämäärin, että olen aloittanut ja lopettanut urheilun. Noista Bangkokin levottomuuksista johtuen on saarella ollut viimeisen kahden viikon aikana välillä TODELLA hiljaista. Muutenhan hiljaisuus on kauneinta musiikkia, niinkuin Pelle Miljoonakin tietää kertoa, mutta töiden suhteen ei niinkään. LIIAN monta vapaapäivää suhteessa pulikointiin. Olenkin viimeaikoina keskittynyt lähinnä lukemiseen ja leffojen katseluun ja jättänyt sukellushommat vähemmälle. Olosuhteiden pakosta siis. Meidän shopilla on ollut päiviä, ettei ole ollut yhtään asiakasta. Lisäksi meikäläisen rooli nykyään on seuraavanlainen: JOS on asiakkaita, eikä kukaan syystä tai toisesta kykene paikalle, on vapaalla, tai muuten vaan estynyt hoitamaan duuniaan, soitetaan Lasarus apuun. Onneksi aika monet täällä on sen verran viinaanmeneviä kavereita, että puhelin on soinut muutamia kertoja, mikä olosuhteet huomioonottaen on ollut vähintäänkin tyydyttävää. Vakiduuniakin ne mulle tarjosivat, 6kk sopparia, mutta enpä nyt sitä sitten “pystynyt” ottamaan vastaan, lennot kun on jo buukattu ja maksettukin, joten he palkkasivat tyypin, jolla ei ole ihan niin kiire takas kotio…Muistakaan shopeista en ole oikein voinut käydä duunia kyselemässä, kun ne hiton amatöörit siellä PADIn toimistossa Australiassa ei saa papereitaan järjestykseen ja toimitettua mulle mun henkilönumeroa, jonka siis tarvitsen ennenkuin voin lähteä hattu kourassa saarta kiertämään. Tai jonnekin muualle. Olenkin tässä miettinyt, että elleivät sitä saa hoidettua mulle piakkoin, alankin lähetellä täältä multaa, erilaisia hyönteisiä, sammakoita ja rottia pilaamaan niiden reppanoiden niin kovasti vaaliman ja eritysen haavoittuvan ekosysteemin. Ja ellei sekään auta, palkkaan Australian kontaktejani apua käyttäen jonkun paikallisen pirinistin polttamaan kaikki eukalyptuspuut. Ja sit jos joku vois sieltä Suomesta vielä lähettää sinne Ukonputkea…Mites sitten suu pannaan, saatana?

En tiedä mistä johtui, oliko kyseessä auringonpistos vai mikä, mutta käväisin tuossa männäpäivänä Muay Thai, eli savoksi Thainyrkkeilytreeneissä. Voin käsi sydämmellä kertoa, että oli helposti elämäni rankin 3 tuntia. Ensin 10km lenkki, sitten isku- ja potkuharjoituksia säkkiin ja bambunoksiin. Sitten sellainen reilun puolen tunnin punnerrus-, vatslihas- ja vähän jokalihasharjoitus ilman taukoja. Lopuksi oli sit vielä parin kanssa isku- potku- suojausharjoitus 5×3min. Minuutin tauolla. Olin niin poikki siinä lopussa, et ei oikein suojaus pysynt kasassa ja sen mun parin (sellainen n.40-kiloinen thai-kundi) polvipotku napsahti suoraan huuleen. Huuli halki ja laji vaihtoon, näin päätin. Tai sanotaanko, että ainakin jäihin vähäksi aikaa. Sitten oli parin päivän päästä vuorossa Rugbya rannalla. Hitto mikä peli. Siinä ei saa syöttää kuin taaksepäin! Nyt ymmärrän, miksei Englanti menesty jalkapallossa arvokisoissa. Alitajuisesti syöttävät aina taaksepäin… Se oli loppujenlopuksi ihan kivaa, paitsi että murtui vasemmasta jalasta varvas. Ei mikään paha vamma, mut joutuu vähän teippaamaan, et pystyy normaalisti kävelemään. Mites se sanonta kuuluikaan? “Urheilija ei tervettä päivää nää”, vai miten se nyt oli. Voin ainakin omasta puolestani todeta vanhan kansan viisahaksi. Kyl se taitaa olla niin, että Lasaruksen on parasta urheilla vaan pelaamalla futista pleikkarilla ja tehdä lihaskuntoharjoitteet bungalowin terassilla…Tai sitten jättää sekin jollekin, joka sen paremmin osaa ja lähteä kaljalle. Puolen kilon punttisalille…että näin täällä.